Kirkkohallitus on osana kirkon strategian toimeenpanoa organisoinut Milleniaalien kirkko –ohjelman, jonka tiimoilta sen Tutkimus ja koulutus –yksikkö on julkaissut Sini Mikkolan ja Suvi-Maria Saarelaisen toimittaman artikkelikokoelman ”Milleniaalien kirkko”. Siinä kartoitetaan 12 artikkelin voimin näköaloja milleniaalisukupolven hengellisyyteen ja kirkkosuhteeseen sekä hahmotellaan toimintaympäristöjä, joita kirkon kannattaisi vallitsevissa tilanteissa tiedostaa. Koska milleniaaleista ainakin nuorimmat ovat vielä määritelmällisesti nuoria aikuisia, julkaisu koskettaa myös NAVI-ryhmän toimintakenttää, jonka näkökulmasta kokoelma on – useista kiinnostavista näkökulmistaan ja ansiokkaista löydöistään huolimatta – ainakin kahdella tapaa ongelmallinen.
Ensimmäiseksi ongelmaksi nousee nimenomaan milleniaali-käsite, jolle ei ole onnistuttu luomaan kiistatonta ja yhtenäistä määritelmää; kuten esimerkiksi Tomi Kiilakoski arvojen ja elinolosuhteiden vaikutusta nuorten uskonnollisuuteen tarkastelevassa artikkelissaan havainnollistaa, määritelmät vaihtelevat syntymäajan suhteen 1970-luvun lopusta 1990-luvun alkuun ja vuosituhannen vaihteeseen asti, eivätkä kaikki saman sukupolven edustajat koe erilaisia asioita läheskään samalla tavalla. Jarmo Kokkosen ja Katri Vappulan loppukatsauksessa esitellään vielä neljä toisistaan poikkeavaa profiilia, joiden ajatuksena on jäsentää erilaisia milleniaalien polkuja ja tyyppihahmoja. Esille nouseekin väistämättä kysymys, onko edes teoriassa mahdollista luoda tai kiteyttää mitään sellaista toimintaa, joka puhuttelisi sekä ajallisesti että sosiologisesti näin heterogeenistä joukkoa? Onko termi ”milleniaali” kuulostanut vain muotisanalta, jonka käyttöön on tartuttu sen kummemmin spesifioimatta ja ennalta pohtimatta, onko termin näin kattavalle käytölle lopulta pragmaattisia edellytyksiä?
Termin käytön uskottavuudelta vie pohjaa jo pelkästään se, että monien artikkelien – esim. Marjukka Laihon nuorten kosmopoliittisen teologian kartoituksen sekä Mitra Härkösen buddhalaisuusselvityksen – tutkimusryhmien todetaan suoraan olevan osittain, jopa pääosin, Z-sukupolvea eli milleniaaleista seuraavaa ikäryhmää. Hämäräksi siis jää, onko tarkoitus käsitellä juuri milleniaalien suhdetta kirkkoon vai heidän jälkeensä jättämää kirkkoa. Sitä paitsi Pietari Hannikaisen jumalanpalvelusyhteisöjä käsittelevässä artikkelissa siteerataan vuonna 2019 tehtyä Gallup Ecclesiastica –tutkimusta, jonka mukaan kirkkoon kuuluvuus on korkeaa vielä alle 19-vuotiaiden keskuudessa mutta putoaa jyrkästi nimenomaan sitä vanhempien keskuudessa – tämä synnyttää vaikutelman, että ”milleniaalit” olisivat jo menetetty sukupolvi, ja tulevaisuuden kannalta merkittävin mielenkiinto ja panostus kannattaisi suunnata teini-ikäisiin nuoriin. Epäselväksi jäävä kysymys kuuluukin, mitä kirkko loppupeleissä tavoittelee ja havittelee panostamalla juuri milleniaaleihin?
Nimenomaan kirkon eksistenssin ja funktion tulkintaan liittyykin kokoelman toinen suuri ongelma. Jo Mikkolan ja Saarelaisen johdannossa todetaan, ettei perinteinen kansankirkkoinstituutio pysty enää vastaamaan ympäröivän yhteiskunnan tarpeisiin ja haasteisiin, ja melkein jokainen luku alkaa toteamuksella, kuinka muutoksen tuulet puhaltavat ja myös kirkon muuttuminen on tärkeää. Siksi tuntuukin oudolta, että tarjolla tuntuu olevan miltei ainoastaan jo nykyisellään ainakin periaatteessa kansankirkon normeihin kuuluvia asioita, toiminnan pitämistä avarana, osallistavana ja jokaisen yksilöllisyyttä kunnioittavana – ja tämän kaiken myötä olisi vieläpä mahdollista syntyä uusi kansankirkko 2.0, kuten Kokkonen ja Vappula loppukatsauksessa tendenssin huipentavat. Eikö kansankirkon nimenomaan todettu olevan jo kuollut ja merkityksensä menettänyt? Yhden mahdollisen uuden uoman aukaisee Jyri Komulainen eritellessään uushindulaisia virtauksia ja ajatusmaailmoja kaiken ykseydestä ja etsijyydestä, mutta lopulta melko hämäräksi jää, mikä vaikkapa ”advaita vedanda”-filosofian todellinen anti kirkolle voisi olla ja saavutettaisiinko Komulaisen luonnehtimalla ”notkealla uskonnollisuudella” lopulta mitään aidosti omaleimaista.
Taustalla tuntuu häämöttävän pikemminkin se, että kirkko yrittää tehdä kaikkensa, jotta ihmiset kiinnostuisivat nimenomaan kirkosta instituutiona, vaikka esimerkiksi Laiho ja useat muut toteavan artikkeleissaan nimenomaan luottamuksen kirkkoon heikentyneen ja sen muuttuneen nuorille sukupolville merkityksettömäksi. Kysyä voisikin: kumpi on kirkolle tärkeämpää, saada milleniaalit – tai ketkä tahansa – sitoutumaan kirkkoon sen itsensä, sen totunnaisten toimintojen ja tradition vuoksi, vai saada milleniaalit ja muut sitoutumaan kirkon sanomaan, joka on olemassa myös riippumatta instituutiosta nimeltä Suomen evankelisluterilainen kirkko? Jo mainittu Hannikaisen jumalanpalvelusyhteisötutkimus erottuukin kokoelman keskeltä jonkinlaisena raikkaana tuulahduksena päätyessään pohtimaan, olisiko ulkoisia muotoja tärkeämpää elää kyseinen sanoma todeksi ilmaisu edellä – vai minkä muunkaan vuoksi ”milleniaalit” sitten ovat eri ikäryhmistä kaikkein aktiivisimmin mukana jumalanpalvelusyhteisöjen vastuurooleissa? Myös Kallatsa toteaa artikkelinsa johtopäätöksenä, että dynaamisten yhteisöjen jäsenyys olisi parhaiten kirkolliseen toimintaan sitouttava toimintamuoto. Käsittääkö kirkko siis lopulta itsensä itseisarvona vai välinearvona? Entä jos ongelma onkin nimenomaan kirkon oman sanoman häivyttämisessä?
”Milleniaalien kirkko” –artikkelikokoelman intentio on hyvä ja päällisin puolin tarpeellinen, mutta lähemmän tarkastelun myötä syntyy lievä soitellen sotaan lähdön vaikutelma. Käsitteiden hämäryys murentaa pohjaa koko kattauksen uskottavuudelta ja monitahoisten kokonaisuuksien yhteenvedosta jää suorastaan antiklimaattinen sivumaku, vaikka yksittäisiä teräviä huomioita tehdäänkin ja loppukatsauksessa mainittava ”Milleniaalien polut” –virikepankki jättää toivoa ainakin jonkinlaisen konkretian lisääntymisestä ohjelman myöhemmissä vaiheissa. NAVI-ryhmä pyrkii antamaan äänen ja sekä vaikuttamis- että toiminnallisen kanavan nuorille ja nuorille aikuisille sukupolvesta riippumatta, jotta kirkko ja seurakunta – missä tahansa merkityksissään – olisivat jatkossakin ihmisille merkityksellisiä.
