Joukko nuoria aikuisia kokoontui yhteen keskustelemaan kirkon ajankohtaisista asioista Tampereella 12.10.2024. Kyseessä oli NAVI:n pilotoima Varjokirkolliskokous -tapahtuma. Tapahtuma oli rakennettu mukaillen varsinaisen kirkolliskokouksen mallia: täysistunnossa käytiin yhteisesti lähetekeskustelua, ja ruokatauon jälkeen työskentelyä jatkettiin valiokuntiin jakautuneina. Tähän artikkeliin on koottu tilaisuudessa esiin nousseita näkökulmia ja huomioita.
Keskustelu oli kaikkiaan vilkasta, ja puheenvuoroja käytettiin ahkerasti. Keskeinen, iso teema, joka keskusteluissa nousi esille, oli huoli siitä, toteutuuko kirkossamme demokratia riittävässä määrin. Pohdittiin esimerkiksi sitä, voidaanko vaalien tuloksia pitää legitiimeinä, kun seurakuntavaaleissa äänestää keskimäärin vain n. 13% äänioikeutetuista. Osa keskustelijoista näki asian niin, että demokratiaa on myös vapaus olla äänestämättä. Toisaalta esille nousi näkökulma siitä, että kirkon jäsenistössä on jopa niitä, jotka eivät edes tiedä olevansa äänioikeutettuja seurakuntavaaleissa – tällöin ei voida ajatella, että äänestämättä jättäminen olisi tietoinen valinta ja mielipiteen ilmaus.
Yleisesti keskustelussa vallitsi näkemys siitä, että kirkon edustuksellisuus on kriisissä. Alhainen äänestysprosentti nähtiin merkittävänä syynä tähän ilmiöön. Seurakuntavaalien alhainen äänestysaktiivisuus vaikuttaa välillisesti myös kirkolliskokouksen kokoonpanoon. Paikallisseurakuntien tai kokonaiskirkon päättäjien profiili ei vastaa kirkon todellista jäsenistöä, jos tarkastellaan esimerkiksi arvo- tai ikäjakaumaa. “Muistetaan, että kirkon jäsenpiiri on laaja ja on paljon ihmisiä, jotka haluavat olla mukana seurakuntatoiminnassa. Heitä pitäisi saada aktivoitua mukaan, ei unohtaa. Ei tehdä kirkollispolitiikasta ja vaikuttamisesta vain pienen piirin juttuja,” kommentoi eräs osallistujista.
Yleisesti keskustelussa vallitsi näkemys siitä, että kirkon edustuksellisuus on kriisissä.
Ratkaisujakin onneksi löytyi. Keskustelussa koettiin tärkeäksi, että seurakuntalainen kokee oman seurakuntayhteisönsä itselleen läheiseksi ja merkitykselliseksi. Tämä vahvistaa yksilön halua vaikuttaa siihen yhteisöön ja ympäristöön jossa hän on ja toimii. Jos seurakunnista saataisiin sellaisia, joista jokainen voisi löytää paikkansa toimia, lisäisi se yksilön innostuneisuutta, halua ja kiinnostusta vaikuttamiseen. Seurakuntalaisten osallistaminen onkin ratkaisevan tärkeässä roolissa, kun pohditaan sitä, kuinka kirkon jäsenistö saataisiin vahvemmin sitoutettua kirkon päätöksentekoon sen kaikilla tasoilla.
Toinen keskeinen avain, joka tilannetta voisi muuttaa parempaan, on viestinnän kehittäminen. “Kuinka paljon on kyse siitä, että ihmiset eivät tiedä näistä asioista ja kuinka paljon taas siitä, että ihmisiä ei kiinnosta? Tietävätkö kansalaiset mitä näillä [kirkollisilla] vaaleilla valitaan ja millainen vaikutus sillä on konkreettisesti?”, kysyi eräs osallistuja. Monta puheenvuoroa käytettiin sen puolesta, että viesti siitä, mitä vaikutuksia kirkollisilla vaaleilla on, tulisi olla selvemmin ja helpommin saatavilla. Yhtälailla kaivattiin mutkattomampaa viestintää sitä, kuinka kirkon monimutkaiseksi koettu hallintorakenne ylipäänsä toimii. Sen sijaan, että viestittäisiin yksipuolisesti siitä, miten ja missä voit äänestää, kaivattiin selkeää viestintää siitä, miksi on tärkeää äänestää kirkollisissa vaaleissa. Yhtä lailla olisi tärkeää kasvattaa tavoittavaa viestintää siitä, millaisia päätöksiä seurakunnissa ja kirkolliskokouksessa tehdään. Ei riitä, että viestintä on aktiivista vaalien alla, vaan viestin tulisi kulkea kirkon rivijäsenen ja kirkon päättäjien välillä jatkuvasti.
“Kuinka paljon on kyse siitä, että ihmiset eivät tiedä näistä asioista ja kuinka paljon taas siitä, että ihmisiä ei kiinnosta? Tietävätkö kansalaiset mitä näillä [kirkollisilla] vaaleilla valitaan ja millainen vaikutus sillä on konkreettisesti?”
Keskusteluissa pohdittiin, että kirkon ja seurakuntien tulisi rohkeammin toteuttaa demokratiakasvatusta. Yhteisön jäsenellä tulee olla oikeus ymmärtää oman yhteisönsä hallintorakenteet ja omat oikeutensa ja velvollisuutensa yhteisön jäsenenä. Demokratiakasvatuksellisesta näkökulmasta on ensiarvoisen tärkeää vahvistaa yksilön ymmärrystä siitä, miksi osallisuus päätöksentekoon on tärkeää ja millaisia vaikutuksia yhteisön päätöksillä on yksilötasolla. Demokratiakasvatus ei ole poliittisesti sitoutunutta, sillä sen tavoite ei ole ohjata esimerkiksi äänestämään tiettyjä ehdokaslistoja. Demokratiakasvatus tarjoaa päätöksenteon tueksi tarvittavia välttämättömiä perustaitoja ja -tietoja.
Tilaisuudessa pohdittiin myös erityisesti nuorten aikuisten roolia kirkossa. Viime vuonna 20–29-vuotiaat olivat suurin kirkosta eronneiden ikäryhmä. Heidän osuutensa oli yli kolmannes (35 %) eronneista. Kirkosta eroaminen on todennäköistä, jos sen toimintaan ei ole kiinnittynyt eli jos omaa paikallisseurakuntaa ei koeta itselle merkitykselliseksi. Tämänkin teeman tiimoilta keskusteluissa nousi esiin osallisuuden tärkeä merkitys. Jos nuorella aikuisella on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaista toimintaa seurakunta järjestää ja olla toimintaa itse toteuttamassa, vahvistuu yhteys ja sitoutuminen seurakuntaan. Omakohtainen, aktiivinen toimijuus koettiin tärkeänä, kun kysyttiin, mitä nuoret aikuiset seurakunnalta toivovat.
Keskustelussa nousi esiin eriarvosuus eri seurakuntien välillä. Suuremmilla paikkakunnilla seurakunnilla voi olla nuorten aikuisten toimintaan suunnattu työntekijä, kun toisaalla nuorten aikuisten toiminta on olematonta. Keskustelussa nousi esiin nuorten aikuisten elämäntilanteisiin liittyvät haasteet. Esimerkiksi muutto uudelle paikkakunnalle voi nostaa kynnystä etsiytyä uudelleen osaksi seurakuntayhteisöä, vaikka edellisellä paikkakunnalla seurakunta olisikin ollut tärkeä yhteisö. Toisaalta keskustelussa nousi esiin, että nuorten aikuisten ikäryhmä on valtavan moninainen. Vaarana on, että paikkakunnalle muuttaessa postiluukkuun kilahtaa kirje, jossa pintapuolisesti kerrotaan uudesta seurakunnasta, mutta tämän jälkeen yhteys katkeaa ja jo paikkakunnalla asuvat nuoret aikuiset “unohdetaan”, jos he eivät välittömästi muuttonsa jälkeen hakeudu seurakuntansa toimintaan. Yhtenä ratkaisuna tähän nähtiin seurakuntien ja korkeakoulujen välisen yhteistyön tiivistäminen. Toisaalta korkeakoulujen kautta tavoitetaan vain yksi joukko nuorista aikuisista.
Omakohtainen, aktiivinen toimijuus koettiin tärkeänä, kun kysyttiin, mitä nuoret aikuiset seurakunnalta toivovat.
Keskustelussa puollettiin toisaalta nuorten ja nuorten aikuisten omia messuja, joissa keskeisenä nähtiin se, että nuoret aikuiset ovat itse messuja toteuttamassa. Toisaalta koettiin tärkeänä, että seurakuntayhteisö on monenikäisten yhteisö, eikä eri ikäryhmien toiminta kuplaudu vain omiksi toiminnoikseen. Lisäksi esiin nousi tarve alueellisesti ja valtakunnallisesti kokoavalle nuorten aikuisten toiminnalle.
Kaiken kaikkiaan tilaisuudessa nousi paljon kehitettävää yhteisessä kirkossamme. Samalla kävi selväksi, että kirkossamme on iso joukko nuoria aikuisia, jotka kokevat kirkon tärkeäksi ja merkitykselliseksi ja haluavat sitoutua yhteiseen uskoon ja yhteisen kirkkomme tulevaisuuden rakentamiseen. Toivoa ja tahtoa on, nyt tarvitaan tekoja – kaiken ikäisiltä kirkon jäseniltä ja ennen kaikkea kirkkomme päättäjiltä!
